Vaarallista rakkautta jumalten saarella

Seikkailuja maailmalla -sarjan 7. teos vie Kreetalle, jota jumalten saareksi kutsutaan. Kirja on nuorten dekkari ja matkaseikkailu.

Lue lisää

Hieroglyfien salaisuus - nuorten seikkailukirja Egyptistä

Seikkailuja maailmalla -nuortenkirjasarjassa on julkaistu kuudes teos: Hieroglyfien salaisuus. Kirjan seikkailu vie Egyptiin, jossa Elsa ryhtyy selvittämään tuhansia vuosia vanhan faaraohaudan hieroglyfin arvoitusta. "Faarao Tutankhamon on kuuluisa hänen hautakammiostaan löy

Lue lisää

Nuortenkirja Kielletyn kaupungin aarre

Seikkailuja maailmalla -nuortenkirjasarjan viides teos, joka vie Kiinan Pekingiin keisariajan jalanjäljille:

Lue lisää

  
Kemijoen ylitimme autolla Ruuvaojan kohdalta. Ajelimme sitten Yli-Kairille ja sieltä edelleen Marivaaran tielle.

Marivaaran seudulla oli meneillään laajahkot metsätyömaat. Sinne oli kunnostettu tukkirekkoja varten isohko metsäautotie, joka kiersikin pohjoispuolelta lenkin Sorvusselkään ja yhtyi siellä vanhaan tiehen. Kartat eivät näytä tuntevan tietä vieläkään.

Erehdyimme ensin ajamaan tuota uutta hienoa metsäautotietä ohi risteyksen, josta pikku tie Marivaaran päälle olisi (vasemmalle) erkautunut. Kun Marivaara alkoi jäädä liiaksi vasemmalle ja taakse, ymmärsimme palata ja etsiä tarkemmin. Niin löytyi tuo kärrytienkin risteys ja lähdimme pompottelemaan sitä Marivaaran yli Pajuojan varteen, josta vaellusreitti alkaa. Kärrytietä onkin peräti viitisen kilometriä. Henkilöautollakin siitä juuri ja juuri pääsee, kunhan on varovainen. Tien päässä on pysäköintikenttää useallekin autolle.

Heti alkajaisiksi joutuu ylittämään Pajuojan. Eihän se suuri ole, mutta pahimmilleen saattaa olla sen verran vettä, että vaelluskengät kastuisivat ja joutuu kahlaamaan. Metsähallitus voisi laittaa siihen parista lankusta pikku sillan, ettei tarvitse heti ensimmäisellä sadalla metrillä kiskoa kenkiä jaloista.

Ensimmäiset pari kilometriä - Äimitsivuotsonmaa - olivat mukavaa kangasmaastoa. Polku oli tasainen ja leveä. Siinä mahtui rinkkojen kanssa kaksi kulkemaan rinnakkain. Sitten hyvät pitkospuut kapeahkon suovuoman yli ja saavuttiin poroaidalle. Sen vartta seurailtiin pari kilometriä. Marivaaran reitti alkoi jo näyttää luonteensa vähemmän mukavat puolet. Reitillä oli mudakkoja ja suonotkelmia.

Erkanimme poroaidalta pohjoiseen kohti toista poroaitaa. Pidimme huilaustauon ja vilkaisimme karttaakin.


























Hetken matkaa polku jatkui hyvänä, mutta sitten se muuttui kovin märäksi. Loikimme milloin milläkin puolella polkua mättäältä toiselle, mutta sinnehän sitä tuppautui uppoutumaan milloin kuraan, milloin muuten vaan vesililluun. Ei mitään hauskaa puuhaa rinkka selässä. Vihdoin saavuimme seuraavalle poroaidalle, joka sillä kohdalla sivusi laajan Repoaavan itäreunaa. Ja märkää oli.

Poroaidan vartta jatkoimme kohti Auhtijoenselkää. Polku nousi tasaisen tappavasti. Paikoin oli märkiä suonotkelmia, joita ei voinut kiertää. Metsä oli kuusikkoista rääseikköä, joka ei juuri ihasteluelämyksiä aiheuttanut. Uuvuttavan taivalluksen jälkeen arvioimme vihdoin olevamme Auhtijoenselän lakiharjanteen länsipäässä. Erkanimme polulta ja lähdimme laskeutumaan kohti Jaurujokea. Oli tihkusateinen päivä ja metsä oli märkää. Kiertelimme ja ähelsimme ryteikössä yhä alemmaksi. Väsyneinä saavuimme suoaukealle, jossa oletimme Jaurujoen olevan. Pelkäsimme, että suolla oleva Jauru voisi olla visainen ylitettävä.

Hämmästyksemme oli suuri, kun suolta löytyi vain kapea puro. Niin kapea, että sen yli pääsi harppaamalla. Ei kai tämä voinut olla Jaurujoki! Nousimme vastarannan jyrkähkölle kankaalle. Siellä kasvoi kaunista vanhaa männikköä. Olimme lukeneet kuvauksen, että Jaurun eteläpuolella on  kuusikkoa ja pohjoispuolella männikköä. Katselimme epäuskoisina maisemaa. Aivan selvä muutos! Kyllä tuon pikkupuron täytyi olla Jaurujjoki.
Hieman reipastuneina, mutta melko puhki väsyneinä jatkoimme Siuloivanmännikössä Viepperhautapalon eteläpuolitse länteen ja luoteeseen. Maasto oli pääosin helppokulkuista. Puusto todella kaunista honkametsää, joukossa keloja ja suuria aihkejakin.

Leiriydyimme Viepperhautapalon ja Kirakkavaaran väliseen laaksoon pienen kauniin puron partaalle. Maasto oli tasaista jäkäläkuolpunaa. Täydellinen paikka telttailla!























Kirakkavaaran kupeeseen